Kokemuksia Taf taf -residenssistä

Lisätty 21.5.2013

Haastattelussa Tommi Matikka, kuvataiteilija (AMK) ja Maria Matikka, kuvataiteen MA.

Milloin olitte Taf taf -residenssissä?

Olimme koko perheen voimin ajalla 1.1. – 1.6.2012.

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Mikä sai teidät hakemaan residenssiin?

Olimme jo pidemmän aikaa miettineet lomareissua pidempää oleilua ulkomailla, ja etsimme aktiivisesti seikkailua sekä ammattiamme vahvistavaa residenssiohjelmaa. Kun taloudellinen puoli omasta takaa tuntui mahdollistavan pidemmänkin oleskelun (myöhemmin vasta jo perillä ollessamme saimme 3 erillistä apurahaa projektiamme varten) ja löysimme Turun Taiteilijaseuran kautta tiedon Taf taf -residenssistä, oli jäljellä enää rohkeuden kerääminen pienen lapsen kanssa lähtemiseen. Juttelimme Taf taf -hankkeen koordinaattori Minna Maija Lappalaisen kanssa asiasta, ja tuttavilta saimme tietoa pitkäaikaisesta oleskelusta Afrikassa lasten kanssa. Taiteilijaseuran nettisivuille taisimme silloin löytää sattumalta.

Millaisen projektin toteutitte?

Organisoimme ja opetimme kokeellisen videotyöskentelyn työpajaa viiden kuukauden ajan. Lastenryhmän kanssa saimme valmiiksi neljä lyhyempää videota ja nuorten kanssa kaksi pidempää elokuvaa.

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Millainen kokemus oli kokonaisuudessaan?

Opettaessa varsinkin lastenryhmä vaikutti innostuneelta, ja heidän kanssaan oli monia hauskoja hetkiä. Kaiken kaikkiaan kokemus oli väkisinkin mieleenpainuva. Paljon syntyi valmista ja keskeneräistä materiaalia – videotaidetta, valokuvia, ääntä. Moni asia jäi toisaalta tekemättä ja kokematta. Koimme jotain täysin erilaista kuin kotimaamme. Saimme ystäviä ja kävimme monessa kodissa. Välillä on ollut ikävä takaisin aivan toisenlaiseen maailmaan. Näimme Senegalia aika paljon jo senkin takia, että kävimme Gambiassa uusimassa oleskeluaikamme. Tommi kävi myös Senegalin maaseudulla Casamancessa ystävänsä isän kotikylässä.

Hienoa oli, että 2,5-vuotias tyttäremme sopeutui jokapäiväiseen elämään erittäin hyvin. Mahtavaa oli oppia toimimaan kulttuurissa itsenäisesti ja menemään minne halusi ilman että tarvitsi apua. Hyvältä tuntui, kun viimeisellä viikolla pidetty pieni videofestivaali onnistui kaikesta ylimääräisestä sähläämisestä ja lastenryhmän vetäjän sairastumisesta huolimatta. Moni asia tulisi varmasti nyt tehtyä toisella tavalla. Yrittäisimme varmaankin luoda paikallisiin taiteilijoihin enemmän yhteyksiä.

Mitä neuvoja antaisit residenssiin lähtöä harkitseville?

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Wolofin kielen osaaminen tai sen puute voi määrittää kokemusta paljon varsinkin, jos on aikomus nähdä elämää keskuksen ympärillä. Jos ei osaa mainittavasti ranskaa, suosittelemme ehdottomasti wolofin opiskelua ranskan sijaan. Muutenkin ranskan osaaminen vaihtelee laajalla skaalalla. Moni paikallinen ei puhu kovinkaan hyvää ranskaa tai ei olleenkaan – he eivät tarvitse sitä arjessa eivätkä mielellään puhu sitä. Toki tietyt asiat ilmaistaan aina ranskaksi, ja lyhyitä ilmauksia sekoitetaan wolofin kieleen jatkuvasti. Yleisesti ottaen korkeammin koulutetut puhuvat hyvää ranskaa ja ehkä jopa englantia.

Ystävystyimme jopa joidenkin riesaksi asti kerjäävien baye fall -poikienkin kanssa, kun ryhdyimme juttusille heidän kanssaan. Syntyi molemminpuolinen kunnioitus. Tietyissä tilanteissa voi olla hyväkin olla koppava eurooppalainen, ettei tule huiputetuksi, mutta yleensä ihmisiin tutustuminen kannattaa. Melko nopeasti oppii tunnistamaan ihmiset ”pyytäjiksi” tai aidosta vuorovaikutuksesta kiinnostuneiksi. Mihinkään kauas ei kannata antaa itseään lähteä viemään tuntemattoman toimesta. Kannattaa muistaa, että ulkonäkökin usein pettää: Eräs nuorimies, joka kovasti halusi Tommin ja hänen kaverinsa käymään kotonaan aina kun he tapasivat, sai heidät epäilemään, että nyt on jonkinlaista vilunkia ilmassa. Kun Tommin kaveri Suomeen palattuamme kuitenkin katsoi, mistä on kyse, olikin nuorimies ollut vilpittömän kiinnostunut esittelemään Euroopassa asuvien sukulaistensa kuvia ja tarinoita teen äärellä. Toisaalta jo senkin takia kannattaa opiskella edes kuulumisien vaihto wolofiksi, että kadulla ohimennen jutellessa voi saada saman tien kutsun päivälliselle, ja siinä samalla aitoja ystäviä. Puhelinnumeroaan ei kannata antaa tuntemattomille, jos ei halua saada soittoja jatkuvasti ja keskellä yötä. Opettele wolofiksi lause ”en halua antaa numeroani tuntemattomille”, etkä vaikuta yhtään nihkeältä!

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Kuva: Tommi ja Maria Matikka

Kuva: Tommi ja Maria Matikka